Kuvassa oleva Pauli Lindholmin teos on saanut erään venäläisen nuoren
miehen pauloihinsa. Hän suorastaan ryntäsi sisälle teoksen ollessa
myymälän ikkunassa jokin aika sitten. Silmät leimuten hän katsoi,
läheltä ja kaukaa, yhä uudelleen, tätä teosta. Eilen hän kävi
seitsemännen kerran. Ilmassa on siis suurta rakkautta. Hän on sanonut
joka kerta (ja uskon todella hänen tarkoittavan sitä), että heti, kun
hän saa työpaikan, hän tulee hakemaan teoksen.
Tässä kohtaa mieleeni palasi taiteen ostamisen kulttuuri.
Me suomalaiset maksamme lainanlyhennykset ajoissa, ensin opintolainat
pois, sitten asuntolainat. Säästämme pahan päivän varalle. Kasvatamme
lapset aikuisiksi, kunnon kansalaisiksi ja mahdollisesti avustamme
heitäkin tarvittaessa taloudellisesti.
Vaikka olisi rahaa, ei ikäänkuin ole varaa. Siksi taidetta ostavat
lähinnä em. velvollisuudet hoitaneet, 50-60-vuotiaat pariskunnat.
On toki vain hyvä, että ihmiset hoitavat asiansa, enhän minä sitä
sanokaan! Liian usein vain näen suomalaisten kieltävän rakkautensa
jotakin teosta kohtaan. On niin paljon velvollisuuksia, on niin paljon
muuta. Ehkä sitten joskus...
Taiteella on positiivinen vaikutus ihmisen hyvinvointiin, asiasta on jo
jokunen tutkimustuloskin. Itselläni on omakohtaista kokemusta Mika
Törösen pienestä akvarelliteoksesta, jota pysähdyn vielä 15 vuotta
teoksen hankkimisen jälkeenkin katsomaan joka aamu. Ja edelleen se saa
ilon kuplimaan sisälläni. En ole hetkeäkään katunut ostostani, johon
meni kehyksineen alle 200 euroa. Olen saanut koko rahan edestä iloa ja
onnea!
Tänä syksynä olen pistänyt merkille, että taiteen ostamisen kulttuuri on
meilläkin kehittymässä. Olen myynyt muutaman teoksen nuorille pareille,
jotka sisustavat ensimmäistä yhteistä kotiaan. On upeaa, että he tekevät
sen ostamalla suomalaisten taiteilijoiden teoksia! Sitä velatonta
vanhuutta odottaessa on hyvä hankkia jo matkalla jotain, joka virkistää
sielua.
