Jäin jälleen kerran kahvikuppi kädessä istumaan ja miettimään menneitä kohta seitsemää vuotta täysipäiväisenä yrittäjänä. Yrittäjyys on aina jostain syystä ollut haaveeni, ja oman yrityksen ostaminen tuntui monella tapaa unelmien täyttymykseltä. Vieläpä sopivasti taidealalta!
Unelmien täyttymys yritys on ollutkin ja on edelleen. Nopean toiminnan naisena nautin siitä, että saan toteuttaa ideoitani samantien. Ihanaa, kun ei tarvitse odotella lupaa jostain ylemmältä taholta. Voin itse valita päivärytmini ja työjärjestyksen, pähkäillä mitä pitää hoitaa heti ja minkä voin jättää tuonnemmaksi. Saan järjestää erilaisia tapahtumia, näyttelyjä, kirjailijailtoja ja konsertteja, ja kutsua samanhenkisiä ihmisiä saman katon alle viihtymään. Tapahtumat ovat tämän työn ihaninta antia, vaikkei niillä varsinaisesti ole tienistien kanssa mitään tekemistä. Onhan se toki omanlaistaan markkinointia.
Toden sanoakseni, itse fyysinen kehystystyö on tässä vuosien mittaan jo tullut tutuksi. Siinä on omat rutiinit, tietyt työvaiheet toistuvat, ja kun sitä toistoa on tullut tarpeeksi, kaipaan vaihtelua. Tapahtumat tuovat juuri sitä kaivattua vaihtelua arkeen.
Mietin, että näiden vuosien aikana olen oppinut sietämään todella hyvin epävarmuutta. Kai minä sitten olen sellainen onnellinen hippi, kun jostain syvältä sisältä kumpuaa se tunne tai tieto, että kaikki järjestyy aina, kaikesta selvitään jotenkin.
Ostin Kamiter-Arsin syksyllä 2013. Yllätyksekseni Helsinginkadun täysremontti alkoi seuraavana keväänä 2014. Yhtäkkiä koko katu kaivettiin auki, työmiesten keltaisista kypäristä näkyi vain vähän päälakea, niin syvät kaivannot kadussa oli. Liiketiloihin oli kaivantojen yli vain metalliset rampit, ja pölyn määrä oli hirmuinen. Senhän tietää, että asiakasvirta tyrehtyi siihen. Olihan se aikamoinen shokki tuoreelle yrittäjälle, ja kun tili tyhjeni, tuli itku. Pikainen palaveri itseni kanssa selvensi tilanteen. Olin saanut olla vasta niin vähän aikaa yrittäjänä, etten todellakaan ollut valmis luovuttamaan heti. Soitto pankkiin, vähän joustoa sieltä suunnalta, ja katurempasta selvittiin. Onnittelin itseäni: hyvin tehty! Enpä heti lannistunut.
Muutama vuosi sujuikin suht tasaiseen tahtiin, mutta sitten alkoi taas tapahtua. 2019 maaliskuussa poksahti Helsinginkadun alla yksi kaupungin päävesiputkista, ja valtoimenaan tuntikausia tulvinut vesi ehti tehdä tuhojaan niin kadun kuin talojenkin alla. Ja taas oli täysi härdelli päällä! Kellaria kuivattiin monta kuukautta, kuumuus ja hajuhaitat olivat arkipäivää. Taloyhtiö tuli vuokrissa vastaan, ja neljällä työpäivällä viikossa selvisin siitäkin yli. Viimeiset poran äänet kaikuivat naapuriliiketilasta vielä tammikuun 2020 puolella. Mutta nyt, vihdoinkin maassa rauha ja hiljaisuus!
Kunnes sitten....no, tästä pandemiasta ei tarvitse analyysejä vääntää. Jokainen lukutaidon omaava saa varmasti tarpeekseen ja ylikin tietoa tämän hetken maailmantilanteesta. Hohhoijaa, sanon minä! Minua on nyt valmisteltu tähän(kin) muutokseen vuosien ajan, joten otan aika rauhallisesti eteen tulleen tilanteen.
Kauppaa olen pitänyt toistaiseksi auki, mutta suljen sen heti, jos sellainen ohjeistus tulee.
Äitinä koen, että minusta olisi varmasti tällä hetkellä enemmän hyötyä kotona kuin töissä, sillä neljäsluokkalainen ei mielestäni ole ihan valmis itsenäiseen etäopiskeluun, vaikka hän näppärästi tietotekniikkaa käyttääkin päivittäin tehtävissään.
Toimeentulon tai työn menetys ei tunnu tällä hetkellä kovinkaan kummoiselta asialta, kun vaakakupissa on ihmisten terveys ja maailmanlaajuisen vastustajan voittaminen.
Jotenkin tämäkin tilanne jossain kohtaa ratkeaa, ja minä uskon tavoilleni uskollisena, että loppu hyvin, kaikki hyvin.
Pidetään hyvää huolta itsestämme ja toisistamme. Otetaan rauhassa. Kyllä kaikki järjestyy.
